Näin tässä kävi

Helsinkiin on saatu valittua uusi valtuusto seuraavalle neljälle vuodelle. Kaupunkilaiset ovat puhuneet ja on aika katsoa mitä meille kuntapoliitikoille on kerrottu.

Pääkaupungin valtuustoon on aina kulkenut vaativa tie, jota ei ilman sinnikästä kampanjointia voi kulkea loppuun. Tästä huolimatta tällä kertaa on pakko todeta, että valtuusto on poikkeuksellinen. Helsingissä valituksi tuli kolme ministeriä, 20 kansanedustajaa, yksi europarlamentaarikko sekä kolme apulaispormestaria. Myös muista valituista suuri osa on entisiä kansanedustajia, kansanedustajien avustajia, puolueiden työntekijöitä tai muita nimiehdokkaita. Kun Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontuu, täytyy Arkadianmäen siksi aikaa hiljentyä 🙂

Tällä kertaa ei äänestetty kentän arjen osaajia. Varsinaiseksi valtuutetuksi tuli valittua vain yksi opettaja, lisäksi muutama opettajataustainen valtuutettu. Opettajia putosi myös varavaltuutetuista. Lääkäreitä ja terveydenhuollon arjen osaajia valittiin enemmän 🙂 Saimme siis tällä kertaa todella kovatasoisia politiikan osaajia valtuuston täyteen. Luvassa on varmasti mielenkiintoisia ja pitkiä kokouksia. Toivottavasti kaikki, myös ministerit, ehtivät työkiireiltänsä paikalle. Pääkaupunki ansaitsee, että päätettäviin asioihin perehdytään ja päätökset tehdään jalat kentän arjessa. Myös pää olisi hyvä vetää aatepilvestä hieman lähemmäksi arjen nurmikenttää. Kaupunginvaltuuston tärkein tehtävä on nimittäin helsinkiläisten sujuva arki tänään ja ihan jokaisena päivänä.

Numero 325 kiittää ja kuittaa sekä suuntaa katseensa tulevan valtuustokauden mielenkiintoisiin luottamustehtäviin. Monet päätökset tehdään lautakunnissa ja jaostoissa eli tärkeitä päätöksiä paikkojen jakamisesta meidän ehdokkaiden kesken on vielä edessä. Valtuustopaikka jäi tällä kertaa saamatta ja äänimäärä putosi, mutta olen jälleen hämmentyneen kiitollinen 276 äänestä. Kiitos teille arjen äänen kannattajille!

🙂 Sanna-Maria

Kaikki loppuu aikanaan

Vaalipäivän aamuna voi kahvit juoda rauhassa. Enää ei tehdä kampanjatyötä kadulla ja oma sosiaalisen median maksullinen mainontakin pysähtyy puolilta päivin kunnioittamaan vaalirauhaa.

Eipä olisi ennen vuodenvaihdetta uskonut, että vasta kesäkuun toisella viikolla ollaan vaalipäivässä. Eipä olisi uskonut, että varpaat ei tällä kerralla jäädy ja aurinkorasvaa tarvitaan. Myös vaalimainoksen kuva ehdokkaasta toppatakissa on näissä helteissä hieman ahdistava, mutta onneksi sopii sukunimeen ympäri vuoden ❄️👍

Puolen vuoden kampanjaan on mahtunut rauhallisempia ja kiireisempiä aikoja. Muutokset ovat tulleet yllättäen ja vaihdetta on vaihdettu kuin lennosta. Puolueet saivat sovittua pääkaupunkiin yhteiset pelisäännöt, joissa turvallisuus huomioitiin. Sovittua ovat ehdokkaat myös kunnioittaneet ja kampanjointia on tehty sovitun mukaisesti. Hyvä me! Hienoa oli myös, että viime metreillä tautitilanteen parannuttua pääsimme ulos kampanjoimaan. Moni kohtaamani äänestäjä piti tärkeänä, että ehdokkaiden kanssa voi halutessaan vaihtaa muutaman sanan ihan kasvokkain. Osan kanssa juttua olisi riittänyt vaikka loppupäiväksi. Meille ehdokkaillekin on tärkeää, että kuulemme mitä äänestäjillä on mielessä. Aina ei olla samaa mieltä, mutta toista kunnioittavassa hengessä voimme peilata omia ajatuksia huumoria unohtamatta. On tervettä nauraa välillä myös itselleen. Somessa keskustelut tuppaavat typistymään huuteluksi ja tahallisiksi väärinymmärryksiksi. Olisi sääli ajatella, että vaalien alla keskustelua käytäisiin ainoastaan somessa tai puheenjohtajien vaalitenteissä. Kiitos katukeskusteluista, mukavaa on ollut!

Vaalit on ihmisen parasta aikaa sanotaan. Näin varasti onkin, mutta läheltä seuraajat näkevät myös kolikon kääntöpuolen. Monissa perheissä on järjestelty arkipäivää ehdokkaan itsekkäistä tarpeista lähtien. Kaverit vapaa-ajalla ja työpaikalla ovat joutuneet huomaamaan kuinka kampanjaväsymys välillä vaatii veronsa. Lähipiirin tuki, ymmärrys ja sietokyky on ehdokkaalle ensiarvoisen tärkeää. Vaaleja ei tehdä yksin, vaan suurella porukalla. Kultaakin kalliimpia ovat ne ohimennen heitetyt tsemppisanat ja vapaaehtoinen tuki jakaa mainoksia esimerkiksi omaan rappuun. Tukea voi monella tavalla, joskus parasta tukea on hiljainen läsnäolo. Jokainen ehdokas on varmasti hämmentyneen kiitollinen saamastaan tuesta. Näistä muistoista syntyy ajatus, että vaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Suuri kiitos kaikille, muistan ja arvostan! 💙

Tänään jännitetään vaalitulosta ja valmistaudutaan ensi viikkoon. Jaossa on valtuuston lisäksi iso joukko kunnallisia sekä ylikunnallisia luottamustehtäviä lautakunnissa, jaostoissa, säätiöissä, yhdistyksissä ja yhtiöissä. Omista luottamustehtävistäni katkolla ei ole  Seurasaarisäätiön puheenjohtajuus. Jatkan siis ainakin työtä Seurasaaren kehittämisessä kohti kaupunkilaisia puhuttelevaa ja lapsiystävällistä tapahtumatarjontaa. Tätä työtä tehdään aina yhdessä muiden toimijoiden ja puolueiden kanssa hyvässä hengessä. Katsotaan tulevilla viikoilla mihin muihin luottamustehtäviin äänimääräni riittää. Jokainen ääni lasketaan ja on tärkeä, kiitän jokaisesta äänestä!

🙂 Sanna alias 325

#diabeetikkoperheenäiti

Diabetesliitto teki marraskuussa 2020 kyselyn diabetesta sairastavien lasten koulupäivän aikaisesta hoidosta. Kyselyyn vastanneet vanhemmat ovat pääosin tyytyväisiä siihen, miten lapsen diabeteksen hoito toteutuu koulupäivien aikana. Turvallisen koulupäivän kannalta keskeiseksi koettiin se, että hoidosta huolehtivat aikuiset on selkeästi sovittu ja nimetty.

Useimmiten vastuuhenkilö koulussa on koulunkäyntiavustaja. Kyselystä selvisi, että avustajien riittävä määrä ja osaaminen, sekä välittömän avun saaminen huolestuttivat vanhempia erityisesti. Vaikka jokaisella peruskoululaisella on oikeus turvalliseen koulupäivään, diabeetikkolasten kohdalla asia ei aina ollutkaan järjestyksessä. Helsingissä avustajaa voi hakea alaluokilla erillisellä hakemuksella ja pienet koululaiset avustajan myös saavat. Ongelmakohtia kuitenkin löytyy myös täällä. Miten toimitaan, jos oma avustaja onkin poissa? Vain osalle lapsista oli sovittu varavastuuhenkilö. Miten turvataan avustaja yksityisissä kouluissa, joille Helsingin kaupunki ei lisäresurssia avustajaa varten myönnä? Ei varmaankaan voi olla niin, että yksityiset koulut eivät ole diabeetikkolapsia varten.

Ongelmana ovat olleet myös erilaiset koulun erityispäivät, eli liikuntapäivät, retkipäivät, uimapäivät ja lauantaipäivät. Todellisuutta on se, että diabeetikkolapset joutuvat välillä jättämään retkipäivät väliin, kun hoitoon perehtynyt aikuinen ei lähdekään mukaan. Usein asiat on sovittavissa etukäteen, mutta varasuunnitelma esim. sairastumisille puuttuu. Tällöin pieni koululainen voi joutua jäämään kotiin.

Kyselystä selvisi, että myös murrosikäisten vanhemmat olivat huolissaan osittain omasta hoidostaan vastuuta ottavista nuorista. Huomataanko heidän erityistarpeensa? Diabeetikon verensokeri voi esimerkiksi jännittävissä tilanteissa laskea nopeasti, eikä murrosikäinen aina kehtaa ottaa välipalaa omasta laukustaan kesken tunnin. On tärkeää, että koulun aikuiset tuntevat ja tietävät oman koulun diabeetikot ja osaavat tarvittaessa auttaa. Asiaa on syytä kerrata kaikissa kouluissa joka lukuvuosi ja varata siihen tarvittava työaika. Monissa kouluissa näin varmasti tapahtuukin.

Diabetes ei ole helppo sairaus hoitaa, eikä pieni koululainen tai nuorikaan voi hallita omien tunteiden, liikunnan, aamupalan, kiireisen lounaan, edellisen illan treenien jne. vaikutusta verensokeriin juuri menossa olevalla tunnilla. Vastuuta koulupäivän turvallisuudesta ei voi kantaa lapsi itse eivätkä vanhemmat työpaikoiltaan käsin. Vastuu oppivelvollisista kuuluu koulutuksen järjestäjälle. Mikäli koulutuksen järjestäjä ei vastuuta kanna, täytyy terveydenhuollon puuttua asiaan. Olisi kaikkien kannalta hienoa, jos olisi selvää ja selkeää miten avustaja järjestyy vähintääkin kaikille pienille diabeetikoille jokaisena koulupäivänä ja myös yksityisissä kouluissa. Tällöin diabeetikkoperheen vanhemmat voisivat näin keväisin kouluun hyväksymiskirjeen pudotessa postilaatikosta luottaa siihen, että koulupäivä on turvallinen uudessa koulussa myös heidän lapselleen.

#diabeetikkoperheenäiti

#meolemmekokoomus

Helsingin kokoomuksessa menetimme eilen pormestariehdokkaan. Se ei kuitenkaan muuta kokoomusta puolueena eikä siirrä meitä puoluekentällä. Meille jäi loistava kattaus liberaaleja ympäristöasioistakin kiinnostuneita ehdokkaita, Malmin lentokentän puolustajia, kaupunkiautoilun kehittäjiä, joukkoliikenteen käyttäjiä, opetuksen uudistajia, ilmaisen toisen asteen kriitikoita, yhden vyöhykkeen lipun kannattajia jne. Meillä on mielipiteitä monesta ja jokaisella omansa. Kokoomuksessa tulee toivottavasti aina olemaan eritavoin ajattelivia ihmisiä, kuten puolueen nimikin viittaa. En kannata tasapäistämistä, vaan yksilön vapautta hyvässä hengessä yhdessä tekien.

Tuntuu välillä siltä, että ulkopuolelta meitä ajetaan äärilaitoihin, vaikka keskelläkin on hyvää tilaa. Itse ajattelin pysyä siellä eli eteenpäin yhdessä tekien, rakentavasti keskustellen. En aio valita kuulunko persu-kokkareihin vai viher-kokkareihin. En laisinkaan kannata ääriajattelua enkä tahallista vastakkainasettelua. Vaadin saada puhua asioista asiallisesti sekä ratkaisukeskeisesti, sillä kaupunginvaltuutetun tehtävä on yhdessä muiden valtuutettujen kanssa etsiä Helsingille parhaat ratkaisut niin ympäristöasioissa kuin maahanmuuton ongelmakohdissa.

Olen jo vuosia puhunut peruskoulun opettajana maahanmuuttajanuorten haasteista. Vuoden valmistavan opetuksen jälkeen siirrytään suoraan yleisopetuksen ryhmään. Mitä vanhemmasta oppilaasta on kyse, sitä vaikeampaa on saavuttaa aito jatko-opintokelpoisuus ja edelleen kyky saada työpaikka sekä ote omasta elämästä. Tämä turhauttaa nuoria. Kysymys on myös tulevaisuuden yhteiskuntarauhasta. Minulla on tähän myös ratkaisuehdotus. Maahanmuuttajanuorten haasteista puhuminen ei tee minusta persu-kokkaria, aivan päinvastoin.

Koen myös voimakkaasti, että kaupunkiluonto on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen mäennyppylä ja haagalainen urheilukenttä ei voi peittyä talojen alle. Haluan kierrättää kotona ja etsiä ratkaisuja helppoon ja vaivattomaan jätehuoltoon. Kuljen työmatkani kävellen säässä kuin säässä, harvoin käytän julkisia. Mikäli en voi kulkea kävellen, taloudellisesti edullisin vaihtoehto itselleni on tällä hetkellä oma auto. Tämä ei varmaankaan ollut vyöhykeuudistuksen tarkoitus. Kannatan yhden vyöhykkeen lippua henkeen ja vereen, sillä se olisi mielestäni todellinen ekoteko. Ja tietysti myös helsinkiläisten etu. Tämä ei kuitenkaan tee minusta viher-kokkaria.

Olen perusopetuksen puolustaja, liberaali ympäristöasioista sekä taloudellisesti kestävistä ratkaisuista kiinnostunut KOKOOMUSLAINEN ja paljon muuta. Piste.

#meolemmekokoomus

Helsingissä on krooninen pula lastensuojelun resursseista

Koskelan surman myötä on lastensuojelu ja koulujen tukimuodot nousseet otsikoihin. Hyvä niin, sillä korjaamisen varaa todella on. Julkinen keskustelu on keskittynyt siihen mitä kouluissa voidaan lasten hyvinvoinnin edistämiseksi tehdä. Koulut tekevätkin tässä tärkeää työtä, joka on inkluusion myötä yhä pahemmin aliresurssoitu. Inkluusio eli erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden sijoittaminen yleisopetuksen ryhmiin, on aaltona lyönyt läpi suomalaisen koulumaailman. Taustalla on taloudellisia syitä, vaikka toisin väitetään, mutta erityisesti kyse on ideologisesta valinnasta. Tasa-arvoksi katsotaan se, että kaikki opiskelevat samassa luokassa. Oma keskustelu tulisi käydä siitä voidaanko niin todella ajatella, vai onko tasa-arvoa se että kaikki opiskelevat itselleen sopivassa ryhmässä?

Kouluissa on käytössä inkluusion tueksi kolmiportaisen tuen malli. Tukea lisätään vaihe vaiheelta koulupolun varrella mikäli on tarvetta. Tämä tuki on tukea oppimiseen, koulun tuki ei ulotu kotioloihin. Vuosikymmenien kokemuksella on sanottava, että harvoin lapsen pahoinvointi johtuu siitä, että oppimisen vaikeutta ei ole koulussa tunnistettu. Oppimiseen saa kyllä tukea, mutta olemiseen ja kotioloihin tukea ei riitä. Kolmiportaista tukimallia ja erityisesti siihen liittyviä pedagogisia asiakirjoja on tarpeen muuttaa yksinkertaisemmaksi, mutta suurin tarve on lisätä perhetyön resursseja sekä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluja. Työtunteja tarvitaan sekä varhaiseen että tehostettuun perhetyöhön nyt heti ja terapiatakuun on toteuduttava.

Helsingissä on krooninen pula perhetyöstä eikä apua riitä, vaikka koulu olisi tehnyt jo lukuisia lastensuojeluilmoituksia. Tämä ei ole uusi ilmiö, vaan jo pitkään jatkunut tilanne. Myöskään mielenterveyspalveluita ei ole saatavilla ilman usean kuukauden jonotusta. Viime vuoden lopussa jono nuorisopsykiatrian poliklinikalle oli Helsingissä useita kuukausia ja näin on tälläkin hetkellä. Kouluarjessa herää ihmetys, miksi koulujen viestiä ei vieläkään oteta tosissaan? Tarvitsemme kouluissa apua perhetyöhön ja mielenterveyspalveluihin, oppimisen haasteet osaamme hoitaa.

Maksuton, vaan ei ilmainen

Opetusministeri Li Andersson puhui Ylen Ykkösaamussa 17.10.2020 kauniita sanoja ilmaisesta toisesta asteesta. Uudistusta ajaa aatteellinen motivaatio, jossa pakko nähdään parhaana kannustimena. Syrjäytymisvaarassa olevat oppilaat ovat avun tarpeessa jo peruskouluvaiheessa, joten tehokkainta olisi suunnata lisäapua peruskouluihin sekä sosiaalitoimen varhaiseen puuttumiseen.

Koulussa ratkotaan oppimisen haasteita, perheiden haasteissa auttaa sosiaali- ja terveydenhuolto. Syrjäytymisen vaara on usein seurausta koulun ulkopuolisista asioista, jotka sitten heijastuvat myös koulunkäyntiin. Tarvitsemme Helsingissä kipeästi lisäresursseja sosiaalitoimen perhetyöhön, emme oppivelvollisuuden pidentämistä. Koulu ei tulevaisuudessakaan tule ratkomaan perheiden kotiongelmia, vaan oppimisen haasteita. Oppivelvollisuuden pidentäminen on kiertämistä itse ongelman ympärillä ilman, että kissa nostetaan pöydälle.

Uudistusta on markkinoitu ilmaisena toisena asteena. Ilmainen se ei tokikaan ole, vaan opiskelijalle maksuton. Valtion lupaama tuki kunnille ei tule kattamaan kuluja. Peruskouluissa ollaankin aivan syystä huolissaan, mistä kunnat löytävät puuttuvat rahat. Tarkoittaako uudistus kasvavia perusopetuksen ryhmiä? Ryhmäkoko on yksi tärkeimmistä koulurauhaan, kouluviihtyvyyteen ja oppimisen laatuun vaikuttavista tekijöistä. Pelkäänpä pahoin, että hiipien ryhmäkoko suurenee, kun toinen aste tarvitsee väistämättä aimo palan opetuksen resursseista.

Diabetes ja koulu

Lapsen koulutien alkaessa monessa diabeetikkoperheessä jännitetään ennen kaikkea miten koulussa pärjätään pienen oppilaan sairauden kanssa. Kuka auttaa ja muistuttaa verensokerin mittaamisessa ja hiilihydraattien mittaamisessa? Kuka auttaa ja pitää silmällä välitunneilla? Ekaluokkalainen on liian pieni huolehtimaan tästä.

Vastuukysymykset ovat puhututtaneet kunnissa ja jopa opettajien ammattiyhdistys OAJ on ottanut asiaan kantaa. Viime kädessä vastuu lapsen hoidosta ei kuulu opettajalle, vastuu on terveydenhuollolla. Vastuukysymys on kovin helppo, jos ei tunne peruskoulun arkipäivää. Todellisuus keskisuurissa kouluissa on se, että terveydenhoitaja on paikalla vain osan viikkoa. Osan päivistä hän voi olla hyvinkin kaukana toisessa koulussa koulutuspäivistä puhumattakaan. Näinä päivinä tosiasiallisesti lapsen vanhemmat vastaavat hoidosta omilta työpaikoiltaan.

Onneksi monet ihanat opettajat ovat napanneet diabeetikkolapsista kopin ja paikkaavat joka päivä terveydenhuoltoa tässäkin asiassa. Joissakin kunnissa on voinut hakea lapselle koulunkäyntiavustajan tuen ruokailu- ja pistämistilanteisiin. Opettajat ja avustajat muistuttavat, auttavat ja käytännössä vastaavat lapsen hoidosta kouluaikana. Vanhemmat ovat puhelimen päässä ja tekevät ongelmatilanteissa päätöksen hoidosta. Terveydenhoitaja on harvoin mukana tässä.

Käytännössä kouluterveydenhuolto ei siis pysty vastaamaan diabeetikkolapsen tarvitsemaan apuun. Tämä on suuri ja huolta perheissä aiheuttava epäkohta, joka pitäisi saada kestävällä tavalla ratkaistua. Nyt kuntavaalien lähestyessä ja Sote-uudistukseen mentäessä asia on syytä nostaa jälleen kaikkien päättäjien tietoisuuteen. Tarvitsemme päättäjiä, joilla on tieto ja halu turvata myös sairaiden lasten koulunkäynti jokaisena koulupäivänä.

Sanna-Maria Pakkanen,
diabeetikko ja diabeetikon äiti,
peruskoulun opettaja

Dokumenttikamerat ja digiloikka

Opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn (Vihr.) puolustaa sosiaalisessa mediassa OPV:n päätöstä olla hankkimatta helsinkiläisiin kouluihin rikkoutuneiden dokumenttikameroiden ja datatykkien tilalle uusia. Tämä päätös on osa koko kaupungin digistrategiaa, joka on lähtenyt Krohnin aloitteesta. Tarkoituksena on viedä koulut tulevaisuuden digiaikaan.

Hämmentävää on se, että strategian toteutuksessa ei ole kuunneltu kentän ääntä. Opettajilta ei ole kysytty mitä välineitä he käyttävät ja kokevat tarpeelliseksi tulevaisuudessa. Ei, vaikka eri oppiaineissa on erilaisia oppisisältöjä ja siten tarvetta toteuttaa opetusta hyvinkin eri tavoin. Krohn vastaa opettajien ihmettelyyn: Dokumenttikameroita ei vanhentuneena tekniikkana enää jatkossa hankita. Datatykillä saa hoidettua samat asiat. Krohn kertoo myös kuinka kännykoilla ja läppäreillä voi helposti korvata opettajien pyytämät laitteet. Hän on omassa työssään käyttänyt datatykkejä ja dokumenttikameraa ja tuntee ne hyvin. Perusopetuksen opettajana hän ei ole toiminut päivääkään.

Opettajat vastaavat: Olen tästä historian ja yhteiskuntaopin opettajana kovasti eri mieltä. Näytän päivittäin kuvia dokumenttikameralla. Niitä ei ole saatavilla sähköisessä muodossa, vai onko nyt oletus että alkaisin kuvia ensin skannaamaan, lisäämään tiedostoon/pilveen ja sen jälkeen näyttämään niitä projektorilla. Toinen opettaja lisää: Kuvien, karttojen yms. omatoimisessa digitaaliseen muotoon muuttamisessa on myös oikeudellinen näkökulma. Saan dokumenttikameralla aivan luvallisesti heijastaa minkä tahansa materiaalin isona seinälle, mutta en saa muuttaa sitä digitaaliseen muotoon ja jakaa opiskelijoille. Ja kolmas: Dokumenttikamera suurentaa mahtavasti luontonäytteet kaikkien ihmeteltäväksi. Keskustelu jatkuu arkipäivän yksityiskohdista Tulevaisuuden koulu Helsingissä -sivuilla.

Tämän keskustelun lukeneena olen erittäin hämmästynyt miten vähän luottamusta opetuslautakunnan puheenjohtajalta löytyy opettajien osaamiseen. Miten vähän opettajia kuunnellaan. Hämmästynyt ja pettynyt.

Sanna-Maria Pakkanen

opettaja

Koulussa viihdytään, kavereita on kiva nähdä ja ruoka on hyvää

Professori Katariina Salmela-Aro kertoo tapaninpäivänä Helsingin Sanomissa, että suomalaisessa koulussa unohdetaan kannustaa oppilaita, eivätkä lapset viihdy koulussa.

Kahdenkymmenen oman opettajavuoteni jälkeen suhtaudun hyvin kriittisesti tutkimuksen tuloksiin kouluviihtyvyydestä. Näissä tutkimuksissa on mukana paljon hyvää, mutta olen nähnyt mitä puuduttavampia tutkimuksia, joissa kysymykset ovat olleet johdattelevia ja kaukana oikeasta ikätasosta. Näille oppilaat ovat naureskelleet ja vastanneet mitä sattuu. Kyselyissä tulee usein vastaan myös testiväsymys. Harva aikuinenkaan olisi näihin kyselyihin jaksanut vastata.

Suomen opettajien ja kasvattajien some-foorumilla kirjoitetaan hyvin kouluviihtyvyydestä: Olisin varmasti itsekin murkkuikäisenä sanonut, etten viihdy koulussa. Nyt myöhemmin olen huisin onnellinen, että olen saanut elää maassa, jossa on yliopistoon saakka ilmainen koulutus. Hyvän huomaa vasta kun se on mennyt. Ei lapsi ja nuori tajua vielä, mikä aarre koulu on! Eikä sitä tule lapsilta edes odottaa, että he pitäisivät kaikesta ja olisivat koko ajan innoissaan.

Oma kokemukseni on, että koulussa viihdytään. Ruoka on hyvää ja kavereita on kiva nähdä. Osa asioista on aidosti kiinnostavia ja opettajat ovat ok. Osalle nuorista toki läksyt ovat haastavia ja kokeisiin ei ole kiva lukea. Tämä on ymmärrettävää. Ongelmat eivät siis ole viihtyvyydessä, vaan aivan muualla. Kaikkien oppilaiden pitäisi pärjätä isoissa ryhmissä oppilaan kyvyistä tai motivaatiosta välittämättä. Opettaja sitten vain eriyttää. Perheiden ongelmiin ei voida puuttua ajoissa tai joskus laisinkaan, kun resurssit eivät riitä. Ongelmatilanteissa vaaditaan useita lastensuojeluilmoituksia, ennen kuin perhe saa apua. Kouluviihtyvyyden sijaan meidän tulisi puhua näistä todellisista ongelmista.

Olisi kiva, jos voisimme miettiä myös tutkimusten laatua. Mitä kysytään, miten ja keneltä. Tämä on tärkeää erityisesti lasten kohdalla. Opettajat voivat ja osaavat auttaa tutkijaa tarvittaessa. Ratkaisuja mietittäessä kannattaa ehdottomasti kääntyä koulujen puoleen. Opetuksen tutkijan pöytä on ratkaisujen kannalta liian kaukana todellisuudesta.

Sanna-Maria Pakkanen

Helsinkiläinen yläasteen opettaja,

Kokoomuksen kuntavaaliehdokas

Opettajana tulevaisuuden koulussa

julkaistu Elävä Helsinki 3/2016

Näkökulma

Marraskuun alussa Finlandia–talolle kokoontui suuri joukko opetusalan ammattilaisia Oppimisen Fiestaan kuuntelemaan ja keskustelemaan tulevaisuuden koulusta. Aihe on puhututtanut laajasti myös sosiaalisessa mediassa, eikä ihme, sillä peruskoulua viedään jälleen uuteen suuntaan.

Opettajalle tulevaisuuden koulun ja uuden opetussuunnitelman isoimmiksi haasteiksi nousevat sen keskeisimmät teemat: digitalisaatio ja ilmiöoppiminen. Opettajilla on paljon tietoa, taitoa ja tarvetta kehittää peruskoulua paremmaksi, mutta millainen on parempi peruskoulu?

Yksimielisiä ollaan siitä, että tulevaisuuden koulu on mukana yhteiskunnan digitalisaatiossa. Tämä on helsinkiläisille opettajille jo nyt arkipäivää. Sähköiset oppimateriaalit ovat käytössä, kouluissa on läppäreitä ja datatykkejä, kännyköitä hyödynnetään opetuksessa ja jopa koulujen sisäverkkoja on saatu toimivimmaksi. Tämä kaikki on vaatinut resursseja ja vaatii niitä tulevaisuudessakin: uusia laitteita, uusia ohjelmia, täydennyskoulutusta jne. Kouluilla ja opettajilla on halu ja kyky olla muutoksessa mukana. Onkin tärkeää, että päätökset tehdään siellä missä paras asiantuntemus on – eli kouluissa.

Digihuumassa on syytä muistaa, että vaikka diginatiivit ovat taitavia sosiaalisen median ja viihdemedian käyttäjiä, he eivät useinkaan ole tietoteknisesti taitavia. Sähköpostia ei osata lähettää, eikä liitetiedostoja liittää. Tekstinkäsittely ei ole tuttua, eikä taulukkolaskennasta olla kuultukaan. Tulevaisuuden työelämässä vaaditaan toki muitakin taitoja kuin hyvien selfieiden ottamista. Jo tasa-arvon kannalta peruskoulun on syytä tulevaisuudessakin opettaa perustietoja ja -taitoja kaikille. Tasoerot oppilaiden välillä ovat pikemminkin kasvamassa, kuin vähentymässä ja tämä huolestuttaa opettajia. Oppilaskeskeinen näkökulma ei tulevaisuuden koulussa voi tarkoittaa sitä, että lapset jätetään yksin tietotulvaan ilman kunnollista yleissivistystä. Kaikkea ei siis tarvitse, eikä voi laittaa uusiksi ja tulevaisuuden koulussakin opettaja voi toivottavasti opettaa, eikä vain ohjata.

Uusi opetussuunnitelma tuo mukanaan myös oppiainerajat ylittävän ilmiöoppimisen. Ilmiöiden on tarkoitus olla kaiken läpäiseviä teemoja, joita helsinkiläiset oppilaat suorittavat vähintään kaksi lukuvuodessa. Ilmiöiden suunnittelu ja toteutus jää koulujen vastuulle. Tulevaisuuden koulussa onkin luvassa mitä erilaisimpia ilmiöitä. Mitä tällä sitten lopulta saavutetaan, jää nähtäväksi. Opettajan näkökulmasta tässä piilee sekä mahdollisuus, että taakka. Toivottavasti ei kuitenkaan vain paljon melua tyhjästä.

Tulevaisuuden koulu tulee vaatimaan opettajilta yhä voimakkaampaa kasvatuksellista otetta, moniammatillista yhteistyötä ja osaamista, yhteistyötä kotien kanssa ja kykyä pysyä mukana yhteiskunnan muutoksessa, mutta samalla mitä suuremmissa määrin perustaidoista ja -tiedoista kiinni pitämistä ja niiden merkityksen puolustamista. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sivistys kuuluu kaikille.

Sanna-Maria Pakkanen

Helsinkiläinen opettaja