Blogi

Diabetes ja koulu

2/2017

Lapsen koulutien alkaessa monessa diabeetikkoperheessä jännitetään ennen kaikkea miten koulussa pärjätään pienen oppilaan sairauden kanssa. Kuka auttaa ja muistuttaa verensokerin mittaamisessa ja hiilihydraattien mittaamisessa? Kuka auttaa ja pitää silmällä välitunneilla? Ekaluokkalainen on liian pieni huolehtimaan tästä.

Vastuukysymykset ovat puhututtaneet kunnissa ja jopa opettajien ammattiyhdistys OAJ on ottanut asiaan kantaa. Viime kädessä vastuu lapsen hoidosta ei kuulu opettajalle, vastuu on terveydenhuollolla. Vastuukysymys on kovin helppo, jos ei tunne peruskoulun arkipäivää. Todellisuus keskisuurissa kouluissa on se, että terveydenhoitaja on paikalla vain osan viikkoa. Osan päivistä hän voi olla hyvinkin kaukana toisessa koulussa koulutuspäivistä puhumattakaan. Näinä päivinä tosiasiallisesti lapsen vanhemmat vastaavat hoidosta omilta työpaikoiltaan.

Onneksi monet ihanat opettajat ovat napanneet diabeetikkolapsista kopin ja paikkaavat joka päivä terveydenhuoltoa tässäkin asiassa. Joissakin kunnissa on voinut hakea lapselle koulunkäyntiavustajan tuen ruokailu- ja pistämistilanteisiin. Opettajat ja avustajat muistuttavat, auttavat ja käytännössä vastaavat lapsen hoidosta kouluaikana. Vanhemmat ovat puhelimen päässä ja tekevät ongelmatilanteissa päätöksen hoidosta. Terveydenhoitaja on harvoin mukana tässä.

Käytännössä kouluterveydenhuolto ei siis pysty vastaamaan diabeetikkolapsen tarvitsemaan apuun. Tämä on suuri ja huolta perheissä aiheuttava epäkohta, joka pitäisi saada kestävällä tavalla ratkaistua. Nyt kuntavaalien lähestyessä ja Sote-uudistukseen mentäessä asia on syytä nostaa jälleen kaikkien päättäjien tietoisuuteen. Tarvitsemme päättäjiä, joilla on tieto ja halu turvata myös sairaiden lasten koulunkäynti jokaisena koulupäivänä.

Sanna-Maria Pakkanen,
diabeetikko ja diabeetikon äiti,
peruskoulun opettaja

Dokumenttikamerat ja digiloikka

1/2017

Opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn (Vihr.) puolustaa sosiaalisessa mediassa OPV:n päätöstä olla hankkimatta helsinkiläisiin kouluihin rikkoutuneiden dokumenttikameroiden ja datatykkien tilalle uusia. Tämä päätös on osa koko kaupungin digistrategiaa, joka on lähtenyt Krohnin aloitteesta. Tarkoituksena on viedä koulut tulevaisuuden digiaikaan.

Hämmentävää on se, että strategian toteutuksessa ei ole kuunneltu kentän ääntä. Opettajilta ei ole kysytty mitä välineitä he käyttävät ja kokevat tarpeelliseksi tulevaisuudessa. Ei, vaikka eri oppiaineissa on erilaisia oppisisältöjä ja siten tarvetta toteuttaa opetusta hyvinkin eri tavoin. Krohn vastaa opettajien ihmettelyyn: Dokumenttikameroita ei vanhentuneena tekniikkana enää jatkossa hankita. Datatykillä saa hoidettua samat asiat. Krohn kertoo myös kuinka kännykoilla ja läppäreillä voi helposti korvata opettajien pyytämät laitteet. Hän on omassa työssään käyttänyt datatykkejä ja dokumenttikameraa ja tuntee ne hyvin. Perusopetuksen opettajana hän ei ole toiminut päivääkään.

Opettajat vastaavat: Olen tästä historian ja yhteiskuntaopin opettajana kovasti eri mieltä. Näytän päivittäin kuvia dokumenttikameralla. Niitä ei ole saatavilla sähköisessä muodossa, vai onko nyt oletus että alkaisin kuvia ensin skannaamaan, lisäämään tiedostoon/pilveen ja sen jälkeen näyttämään niitä projektorilla. Toinen opettaja lisää: Kuvien, karttojen yms. omatoimisessa digitaaliseen muotoon muuttamisessa on myös oikeudellinen näkökulma. Saan dokumenttikameralla aivan luvallisesti heijastaa minkä tahansa materiaalin isona seinälle, mutta en saa muuttaa sitä digitaaliseen muotoon ja jakaa opiskelijoille. Ja kolmas: Dokumenttikamera suurentaa mahtavasti luontonäytteet kaikkien ihmeteltäväksi. Keskustelu jatkuu arkipäivän yksityiskohdista Tulevaisuuden koulu Helsingissä -sivuilla.

Tämän keskustelun lukeneena olen erittäin hämmästynyt miten vähän luottamusta opetuslautakunnan puheenjohtajalta löytyy opettajien osaamiseen. Miten vähän opettajia kuunnellaan. Hämmästynyt ja pettynyt.

Sanna-Maria Pakkanen
opettaja

Koulussa viihdytään, kavereita on kiva nähdä ja ruoka on hyvää

12/2016

Professori Katariina Salmela-Aro kertoo tapaninpäivänä Helsingin Sanomissa, että suomalaisessa koulussa unohdetaan kannustaa oppilaita, eivätkä lapset viihdy koulussa.

Kahdenkymmenen oman opettajavuoteni jälkeen suhtaudun hyvin kriittisesti tutkimuksen tuloksiin kouluviihtyvyydestä. Näissä tutkimuksissa on mukana paljon hyvää, mutta olen nähnyt mitä puuduttavampia tutkimuksia, joissa kysymykset ovat olleet johdattelevia ja kaukana oikeasta ikätasosta. Näille oppilaat ovat naureskelleet ja vastanneet mitä sattuu. Kyselyissä tulee usein vastaan myös testiväsymys. Harva aikuinenkaan olisi näihin kyselyihin jaksanut vastata.

Suomen opettajien ja kasvattajien some-foorumilla kirjoitetaan hyvin kouluviihtyvyydestä: Olisin varmasti itsekin murkkuikäisenä sanonut, etten viihdy koulussa. Nyt myöhemmin olen huisin onnellinen, että olen saanut elää maassa, jossa on yliopistoon saakka ilmainen koulutus. Hyvän huomaa vasta kun se on mennyt. Ei lapsi ja nuori tajua vielä, mikä aarre koulu on! Eikä sitä tule lapsilta edes odottaa, että he pitäisivät kaikesta ja olisivat koko ajan innoissaan.

Oma kokemukseni on, että koulussa viihdytään. Ruoka on hyvää ja kavereita on kiva nähdä. Osa asioista on aidosti kiinnostavia ja opettajat ovat ok. Osalle nuorista toki läksyt ovat haastavia ja kokeisiin ei ole kiva lukea. Tämä on ymmärrettävää. Ongelmat eivät siis ole viihtyvyydessä, vaan aivan muualla. Kaikkien oppilaiden pitäisi pärjätä isoissa ryhmissä oppilaan kyvyistä tai motivaatiosta välittämättä. Opettaja sitten vain eriyttää. Perheiden ongelmiin ei voida puuttua ajoissa tai joskus laisinkaan, kun resurssit eivät riitä. Ongelmatilanteissa vaaditaan useita lastensuojeluilmoituksia, ennen kuin perhe saa apua. Kouluviihtyvyyden sijaan meidän tulisi puhua näistä todellisista ongelmista.

Olisi kiva, jos voisimme miettiä myös tutkimusten laatua. Mitä kysytään, miten ja keneltä. Tämä on tärkeää erityisesti lasten kohdalla. Opettajat voivat ja osaavat auttaa tutkijaa tarvittaessa. Ratkaisuja mietittäessä kannattaa ehdottomasti kääntyä koulujen puoleen. Opetuksen tutkijan pöytä on ratkaisujen kannalta liian kaukana todellisuudesta.

Sanna-Maria Pakkanen
Helsinkiläinen yläasteen opettaja,
Kokoomuksen kuntavaaliehdokas

 

Opettajana tulevaisuuden koulussa

julkaistu Elävä Helsinki 3/2016
Näkökulma

Marraskuun alussa Finlandia–talolle kokoontui suuri joukko opetusalan ammattilaisia Oppimisen Fiestaan kuuntelemaan ja keskustelemaan tulevaisuuden koulusta. Aihe on puhututtanut laajasti myös sosiaalisessa mediassa, eikä ihme, sillä peruskoulua viedään jälleen uuteen suuntaan.

Opettajalle tulevaisuuden koulun ja uuden opetussuunnitelman isoimmiksi haasteiksi nousevat sen keskeisimmät teemat: digitalisaatio ja ilmiöoppiminen. Opettajilla on paljon tietoa, taitoa ja tarvetta kehittää peruskoulua paremmaksi, mutta millainen on parempi peruskoulu?

Yksimielisiä ollaan siitä, että tulevaisuuden koulu on mukana yhteiskunnan digitalisaatiossa. Tämä on helsinkiläisille opettajille jo nyt arkipäivää. Sähköiset oppimateriaalit ovat käytössä, kouluissa on läppäreitä ja datatykkejä, kännyköitä hyödynnetään opetuksessa ja jopa koulujen sisäverkkoja on saatu toimivimmaksi. Tämä kaikki on vaatinut resursseja ja vaatii niitä tulevaisuudessakin: uusia laitteita, uusia ohjelmia, täydennyskoulutusta jne. Kouluilla ja opettajilla on halu ja kyky olla muutoksessa mukana. Onkin tärkeää, että päätökset tehdään siellä missä paras asiantuntemus on – eli kouluissa.

Digihuumassa on syytä muistaa, että vaikka diginatiivit ovat taitavia sosiaalisen median ja viihdemedian käyttäjiä, he eivät useinkaan ole tietoteknisesti taitavia. Sähköpostia ei osata lähettää, eikä liitetiedostoja liittää. Tekstinkäsittely ei ole tuttua, eikä taulukkolaskennasta olla kuultukaan. Tulevaisuuden työelämässä vaaditaan toki muitakin taitoja kuin hyvien selfieiden ottamista. Jo tasa-arvon kannalta peruskoulun on syytä tulevaisuudessakin opettaa perustietoja ja -taitoja kaikille. Tasoerot oppilaiden välillä ovat pikemminkin kasvamassa, kuin vähentymässä ja tämä huolestuttaa opettajia. Oppilaskeskeinen näkökulma ei tulevaisuuden koulussa voi tarkoittaa sitä, että lapset jätetään yksin tietotulvaan ilman kunnollista yleissivistystä. Kaikkea ei siis tarvitse, eikä voi laittaa uusiksi ja tulevaisuuden koulussakin opettaja voi toivottavasti opettaa, eikä vain ohjata.

Uusi opetussuunnitelma tuo mukanaan myös oppiainerajat ylittävän ilmiöoppimisen. Ilmiöiden on tarkoitus olla kaiken läpäiseviä teemoja, joita helsinkiläiset oppilaat suorittavat vähintään kaksi lukuvuodessa. Ilmiöiden suunnittelu ja toteutus jää koulujen vastuulle. Tulevaisuuden koulussa onkin luvassa mitä erilaisimpia ilmiöitä. Mitä tällä sitten lopulta saavutetaan, jää nähtäväksi. Opettajan näkökulmasta tässä piilee sekä mahdollisuus, että taakka. Toivottavasti ei kuitenkaan vain paljon melua tyhjästä.

Tulevaisuuden koulu tulee vaatimaan opettajilta yhä voimakkaampaa kasvatuksellista otetta, moniammatillista yhteistyötä ja osaamista, yhteistyötä kotien kanssa ja kykyä pysyä mukana yhteiskunnan muutoksessa, mutta samalla mitä suuremmissa määrin perustaidoista ja -tiedoista kiinni pitämistä ja niiden merkityksen puolustamista. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sivistys kuuluu kaikille.

Sanna-Maria Pakkanen
Helsinkiläinen opettaja

Meilahden ja Pikku Huopalahden alueen kouluverkkotarkastelu

julkaistu Munkin Seutu nro 15/2016

Puheenvuoro

Alkanut lukuvuosi tuo mukanaan kahden vuoden mittaisen koeajan Meilahden ja Pikku Huopalahden alueelle. Juhannusviikolla opetuslautakunta hyväksyi alueen vanhempien puoltaman ehdotuksen kouluverkon kehittämisestä. Opetusviraston ja vanhempien yhteinen näkemys ei syntynyt vaivatta. Ehdotusta edelsi pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka sai myös julkisuutta kiitettävästi. Vanhemmilta löytyi yhteistä tahtoa ja sinnikkyyttä nostaa esille väärin tehtyjä laskelmia, sekä joustamatonta byrokratiaa. Toivottavasti aktiiviset kaupunkilaiset koettiin aidosti voimavaraksi eikä vain päätöksenteon hidasteeksi.

Lopullinen päätös asiassa jäi kuitenkin viraston toiveesta tekemättä. Meilahden ala-aste, Pikku Huopalahden ala-aste ja Meilahden yläaste jatkavat itsenäisinä kouluina seuraavat kaksi lukuvuotta. Kahden vuoden kuluttua kouluverkkoa tarkastellaan uudelleen. Tänä aikana molempien ala-asteiden tulisi saada oppilasmäärät halutulle tasolle. Meilahden ala-asteella tämä tarkoittaa oppilasmäärän rajoittamista ja Pikku Huopalahdessa koulun vetovoimaisuuden kehittämistä.

Alueen ala-asteet joutuvat siis aloittamaan lukuvuotensa suuri taakka harteillaan. Nähtäväksi jää, jäävätkö koulut yksin taakkaansa kantamaan, vai löytyykö virastolta kouluille apua ja tukea. Olisi kovin karua jättää koulut oman onnensa nojaan ja palata parin vuoden päästä kylmästi arvioimaan tuloksia, eli ovatko oppilasmäärät halutun mukaisia, vai uhkaako ala-asteita pakkoyhdistäminen.

Kouluverkkotarkastelussa ei jäänyt epäselväksi viraston pyrkimys suuriin yhtenäiskouluihin. Yhtenäiset peruskoulut ovat Helsingin kaupunginvaltuuston toive. Hurjin esillä ollut ehdotus oli kaikkien kolmen koulun muodostama yli tuhannen oppilaan yksikkö. Tässä yhtenäiskoulussa sekä oppilaat, että opettajat väistämättä joutuisivat siirtymään koulupäivän aikana koulurakennusten välillä. Pienille alakoululaisille tämä tarkoittaisi kahden autotien ylitystä. Tämä on vanhemman näkökulmasta pelottavaa näennäisten säästöjen hakemista. Kouluverkkotarkastelun aikana eri vaihtoehtoja pohdittiin laajasti ja esille tuli yhdistämisen monet ongelmat, mutta tutkittua tietoa tällaisten kolmessa eri rakennuksessa toimivien jättikoulujen hyödyistä ei ole.

Kunnallisvaalien lähestyessä on äänestäjien syytä tarkasti miettiä millaisia kouluja Helsinkiin halutaan. Suuria yhtenäiskouluja vai saavatko tulevaisuuden koulut olla pienempiä omaleimaisia alueensa keskuksia, joissa jo perheen vanhemmatkin ehkä ovat oppivelvollisuutensa suorittaneet.

Sanna-Maria Pakkanen
Meilahden ala-asteen vanhempi

Koulujen ei pidä olla kuin yhdestä puusta

Kukin alue ja koulu olkoon paitsi terve ja toimiva kokonaisuus myös alueensa näköinen omine vahvuuksineen.

HELSINGISSÄ on menossa kouluverkkotarkastelujen buumi. Useita alueita on jo käyty läpi, ja monia koulupiirejä on laitettu uuteen jär­jestykseen.

Trendinä näyttää olevan isojen yhtenäiskoulujen muodostaminen.

Tässä takana on opetuslautakunnan asettama linja. Halutaan isoja, yhtenäisiä, tehok­kaita kouluja, joissa kaikissa on samat ongelmat ja samat mahdollisuudet. Tasapuolista siis!

Kuulostaa kauniilta, mutta ­samalla menetetään kaupunginosien perinteikkäät keskukset, joissa jo perheiden vanhemmat ovat suorittaneet oman kansalaisvelvollisuutensa. Meitä syntyperäisiä helsinkiläisiäkin kun on olemassa.

Me emme toivo isoa, tehokasta, hajutonta ja mautonta. Kukin alue ja koulu olkoon paitsi terve ja toimiva kokonaisuus myös alueensa näköinen omine vahvuuksineen. Vahvuuksia saa kyllä kehittää.

Nämä pitkät prosessit ovat kuin pullataikinaa vaivaisi. Rusinat putoavat matkalla, ja lopputulokseksi saadaan pizza.

Olen seurannut läheltä Meilahden ja Pikku Huopalahden alueen tarkastelua. Leimallista on ollut se, ettei valmistelijoilla ja suunnittelijoilla ole ollut ­aikaa kunnolla perehtyä suunniteltavaan alueeseen. On tehty virheellisiä laskemia, eikä yhteistyö eri virastojen välillä ole sujunut. Helsingin kokoisessa kaupungissa näin ei pitäisi olla. Katse tulisi suunnata omia varpaita pidemmälle tulevaisuuteen.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä opetuslautakunta päättää tiistaina 21. kesäkuuta. Kuunnellaanko lopulta alueen asukkaita, vai leivotaanko sittenkin pizza?

Sanna Pakkanen
vanhempi, Meilahden ala-aste
Helsinki