Opetusministeri Li Andersson puhui Ylen Ykkösaamussa 17.10.2020 kauniita sanoja ilmaisesta toisesta asteesta. Uudistusta ajaa aatteellinen motivaatio, jossa pakko nähdään parhaana kannustimena. Syrjäytymisvaarassa olevat oppilaat ovat avun tarpeessa jo peruskouluvaiheessa, joten tehokkainta olisi suunnata lisäapua peruskouluihin sekä sosiaalitoimen varhaiseen puuttumiseen.
Koulussa ratkotaan oppimisen haasteita, perheiden haasteissa auttaa sosiaali- ja terveydenhuolto. Syrjäytymisen vaara on usein seurausta koulun ulkopuolisista asioista, jotka sitten heijastuvat myös koulunkäyntiin. Tarvitsemme Helsingissä kipeästi lisäresursseja sosiaalitoimen perhetyöhön, emme oppivelvollisuuden pidentämistä. Koulu ei tulevaisuudessakaan tule ratkomaan perheiden kotiongelmia, vaan oppimisen haasteita. Oppivelvollisuuden pidentäminen on kiertämistä itse ongelman ympärillä ilman, että kissa nostetaan pöydälle.
Uudistusta on markkinoitu ilmaisena toisena asteena. Ilmainen se ei tokikaan ole, vaan opiskelijalle maksuton. Valtion lupaama tuki kunnille ei tule kattamaan kuluja. Peruskouluissa ollaankin aivan syystä huolissaan, mistä kunnat löytävät puuttuvat rahat. Tarkoittaako uudistus kasvavia perusopetuksen ryhmiä? Ryhmäkoko on yksi tärkeimmistä koulurauhaan, kouluviihtyvyyteen ja oppimisen laatuun vaikuttavista tekijöistä. Pelkäänpä pahoin, että hiipien ryhmäkoko suurenee, kun toinen aste tarvitsee väistämättä aimo palan opetuksen resursseista.